Astragal (2007–08) for orchestra

Astragal (2007–08) Adobe_PDF_Icon_svg
2222/2221/02/1, piano, strings, 2 flutes (both doubling piccolo), 2 oboes, 2 clarinets (2nd doubling bass clarinet), 2 bassoons, 2 horns, 2 trumpets in C, 2 trombones, tuba, percussion (2 players), harp, piano, strings (rec.): 10-8-6-5-4
Duration: 15′
Distributor: Music Finland

The unique, spacey dreariness of Icelandic nature, the quick and local changes of the weather on this volcanic island and the visible gradations of erosion and geothermic phenomena on its soil felt surprisingly familiar when spending an unforgettable week at the time of writing the orchestra piece at hand. The panorama view from Reykjavík’s Perlan – a seamless process from fields bathing in the sun to a thunderstorm on the sea – made me exclaim to the travelling companion and colleague of mine: “look, that’s how my new piece is like!”

Astragal (2007–08) is music of sonic surfaces. A surface heard at any given time is in the process of eroding and cleaving with the surrounding surfaces. I have long been thinking about writing a piece of constant transition: when one process has ended in one parameter, another one has already started in another parameter. In the DNA of this constantly mutating music there is also a curve (or a theme, if you will) that stays unchanging, manifestating itself in the parameters that are not taking part in the transitional processes (for example, spatial possibilities). The principle of constant gradual transition changes (quite gradually) into sharp blocks of music in the two-phase coda, where the previously introduced surfaces return, dim and brittle, then just as noises – like a concrete instrumental erosion. The larger form of the piece is thus like a space rocket leaving the strong surface of the earth (fortissimo of the beginning) and ending up in the ionosphere with almost no oxygen (pitches) left. In other words, ad astra – or til stjarnanna, like one would say in Icelandic.

© 2008 Jarkko Hartikainen

Islannin luonnon ainutlaatuinen, tilava jylhyys, tuon vulkaanisen saaren säätilan nopeat, paikalliset muutokset ja sen maaperän eroosion ja geotermisten ilmiöiden luomat näkyvät asteittaisuudet tuntuivat yllättävän tutuilta ja läheisiltä, kun vietin siellä ikimuistoisen viikon nyt kuultavan orkesteriteoksen sävellysprosessin keskellä. Reykjavíkin Perlanista avautunut panoraamanäkymä, jossa eteen levittäytyi saumaton prosessi auringossa kylpevistä pelloista ukkosmyrskyyn merellä – pilvien kiila paisteen ja veden akselilla – sai huudahtamaan mukana olleelle kollegalle: “Katso, juuri tuollainen on uusi orkesterikappaleeni!”

Astragal (2007–08) on soivien pintojen musiikkia. Kullakin hetkellä kuultava pinta on jatkuvassa eroosio- ja liuskettumisprosessissa ympäröivien pintojen kanssa. Mielessäni on pitkään ollut idea kappaleesta, joka olisi jatkuvaa transitiota: kun yksi prosessi jossakin musiikin osatekijässä on tullut tiensä päähän, on toinen prosessi jo käynnistynyt toisaalla. Tällä tavalla jatkuvassa muutoksessa olevan musiikin dna:ssa on lisäksi tietty musiikkia ohjaava graafinen teema, joka toistuu läpi teoksen eri tavoin musiikin eri ominaisuuksissa, joihin myös tila tässä kappaleessa lukeutuu. Asteittain muuntuvuuden periaate vaihtuu (kieltämättä melko asteittain) teräviksi leikkauksiksi teoksen kaksivaiheisessa koodassa, jossa aiemmin esitellyt pinnat palaavat, himmennettyinä, haurastuen, erillään: eräänlainen konkreettinen instrumentaalinen eroosio. Koko teoksen jännevälistä käytinkin sävellystyön aikana mielikuvaa avaruusraketista, joka tekee suuren prosessin maan multaiselta ja juurevalta pinnalta aivan avaruuden kylmälle kynnykselle ionosfääriin, jossa happea (säveltasoja) ei juuri enää ole. Toisin sanoen: ad astra – tai til stjarnanna, kuten islanniksi sanottaisiin.

© 2008 Jarkko Hartikainen

Advertisements